Nyt on vastassa suru ja hätä sillä lasta uhataan nyt sijaisperheellä. Uhka tämä on siksi, että me emme saisi olla toistemme kanssa kuten nyt. Ainoa syy on se, että minulla on tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä kokee, että tulee "romahduksia voinnissa" vaikka he antavat mitä tukitoimea. Tapaamisessa oli koko auttajien kirjo: oli psykiatrinen lääkäri, hoitaja, toimintaterapeutti, lastensuojelun sosiaalityöntekijä ja perhetyöntekijät. Perhetyöntekijät eivät olleet yhtään tajunneet sitä, että huolimatta siitä, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö niin minulla on myös normaalitunne-elämä ja minua pelotti olla tilanteessa henkilöiden kanssa, jotka voivat päättää minun ja lapseni asioista. Tilannehan on esim. se, että siitä syystä että olemme lastensuojelun asiakkaita, minusta tuntuu mahdottomalta ajatus, että minulla olisi parisuhde jonkun ihan oikean miehen kanssa. Hehän kuitenkin katsovat, onko mies kelvollinen lapseni isäpuoleksi, näin   sen koen. Ja jotenkin uskon, että minulla on sellainen karma, että hyvää miestä ei tule.

Pahinta tässä on, että en tiedä mitä odottaa. Lastensuojelun mielestä en ole ehkä tarpeeksi hyvä äiti lapselle. Sen he myöntävät, että yritän, mutta en sitten täytä yhteiskunnan säätämiä standardeja. Kun minä yritän viestittää, että tiedän lapsuuden heijastuvan aikuisuuteen, että jokainen hetki on tärkeä, "saat olla äiti, mutta et koko aikaa". Ja se mitä ei sanota, mutta jota tarkoitetaan on, että olet hullu. No se nyt on varma, että jos Kristian otetaan pois kotoa, niin minä en sorru oluenjuomiseen enkä muuhun. Ensi reaktio oli kertoa, että se on silloin itsemurhavaara - mitä ei ehkä olisi pitänyt kertoa, koska sehän oli jälleen osoitus minun hulluudestani. Toisaalta toinen reagointitapa on hylätä lapsi. Julmaa, mutta joku suojelumekanismi siinä on. Ajatuksena se on se mikä voisi viedä omaa elämää uuteen suuntaan, mutta kun toisaalta tietää, että lapsella on ikävä, niin eihän sellaista  voi tehdä. Muistaakseni aloitin tämän blogin syvissä tummissa vesissä kun olin yksin oman sairauteni kanssa, toki perhe, mutta mies ei ymmärtänyt sairautta, mutta osasi tehdä turvalliset arkielämän kehykset meille. Sitten muutin Helsinkiin ja elämä oli valoisampaa, sillä sain ystävä-tuttavapiiriä ja minun oli helppo olla.

Ja nyt ollaan tässä. Kirjoitin jutun mielenterveysväen kulttuuri- ja mielipidelehteen ja tein sen yhdeltä istumalta, kun olin lukenut kirjan, jossa päähenkilöllä oli 10 vuotta väärä diagnoosi ja hän tahtoi kirjoittaa. Uudessa-Seelannissa Janet Framella todettiin olevan skitsofrenia ja Euroopassa tuo diagnoosi kumottiin. Riitta Jalonen kertoo tästä kirjassaan KIRKKAUS. Voin kertoa, että se on hirveää olla tilanteessa, jossa kokee puolustavansa omaa itseään ja tulee kohdelluksi hulluna. Voin kertoa, että tämän n. 2 vkoa kestäneen episodin jälkeen todella haluaisin, että sosiaalipuolen kaikki tapaamiset otettaisiin tallennukselle, nauhalle, että jälkeenpäin voidaan todeta, mitä kukakin sanoi ja miten. Ettei olla tilanteessa, jossa minä muistan perhetyöntekijän sanoneen minulle:"Kuuletko ääniä, onko sinulla paranoiaa" - ja työntekijä siirtää sen opiskelijalle, että opiskelija sanoi sen - ja mitä minä voin tehdä? Kun minulla on mielenterveyden diagnoosi? MIssä on minun turvani, minut leimataan hulluksi, kun etsin omia oikeuksiani.