Luin New Yorker lehden artikkelia, jossa kirjoittaja Mary Norris nosti esiin Virginia Woolfin käyttämän käsitteen "alaston itku", jolla Woolf kuvaa Aiskhyloksen ´Agamemnon´ näytelmän henkilö Cassandran repliikkiä "ὀτοτοτοτοι̑", joka on kyllä äännekirjoitusta, mutta ei sana.

Olen Tampereella miehen luona. Hänellä taitaa olla nyt MS-taudin pahenemisvaihe, joka ilmenee siten, että puhe puuroutuu. Kysyin häneltä kauppamatkallamme, että pärjääkö hän yksin - ja hän onneton luuli, että minä olen jättämässä häntä. Ei, en ollenkaan selitin hänelle, ajattelin vain, kun olen poissa ja hän yksin täällä, että pärjääkö. Nostin esiin ajatukseni tulla opiskelemaan tämän toisen kaupungin yliopistoon - ja hänestä se oli hyvä ajatus. Asuisin puolittain täällä Tampereella ja puolittain Helsingissä, koska lapsen täytyy päästä olemaan minun, äidin luona.

Mielenterveysyhdistyksen lehden juttua varten sain tunnetun psykologin vastauksen, jota voin käyttää sähköpostihaastatteluna. Tämä on merkittävä edistys yrityksessäni olla freelancer-toimittaja. Henkilö, joka teki minusta lastensuojeluilmoituksen kirjoittaa myös samaan lehteen, mutta hänen kirjoituksensa ovat yleensä itsesäälissä rypemistä ja sitten sen toteamista, että miten paljon paremmin nyt on kuin ennen oli hänen elämässään. Epävakaa persoonallisuus on hänen diagnoosinsa, on kadonnut tyystin facebookista. Hänen takiaan jäin pois mielenterveysyhdistyksen kirjoittaaryhmästä, koska olin todella kiihtynyt ajatuksesta, että minun täytyisi jakaa sama fyysinen tila hänen kanssaan kun hän oli käytöksellään osoittanut, että on täysin kykenemätön ystävyyteen. Ja aivain varmaan kerron asiasta lehtiryhmässäkin, jos hän vielä nenäänsä siellä näyttää - että tietävät, mitä hän voi omalle ryhmäläiselleen tehdä. Selitys oli, että samoihin aikoihin joku hänen ystävänsä oli polttanut Raamatun ja rituaalitappanut kissansa. On siinä sitten hänellä ystäviä. Oma ystäväni on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja. Saattaisin olla minäkin, jos olisin käynyt sen alun eli mielenterveyshoitajakoulun loppuun. Vaan teatteri silloin kiinnosti enemmän, oli haave olla teatterin ammattilainen...

...ja nyt tämä mies minun on opiskellut teatterin- ja draamantutkimusta. Vuosi kulunut yhdessä ja ollaan opittu tuntemaan toisiamme. Netistä toisemme löydettiin. Minulla jäi siinä yksi marokkolainen, yksi kurdi ja se rikostoimittaja taakse. Nyt on sopivasti suomalainen ja vähän myös traaginen rakkaustarina, kun miehen sairaus kuitenkin etenee ehkä hitaasti, ehkä nopeasti. En tiedä tuleeko jossain vaiheessa vielä suuri suru tämän asian takia, tämän että mies vähitellen invadilisoituu.