Täytyy nyt vain tehdä se päätös, että ei tunne häpeää sen vuoksi, että minulla on mielenterveydenhäiriö. Lapsi on täysi-ikäinen 5,5 vuoden kuluttua. Kävelin metrolta ja mietin, että kuka sitten järjestää lapsen konfirmaatiojuhlat, kun se aika kohta koittaa? Että tuleeko viimeistään siinä vaiheessa olo, että sijaisperhe on kidnapannut lapsen. He eivät paljoakaan kerro mitä lapselle kuuluu. Onneksi lapsen ja minun välit ovat hyvät. Lastensuojelu ei ainakaan tajunnut mitään mielenterveydenhäiriöistä. Se on leima, joka huutaa, että olet HULLU. Ja kun sä olet "HULLU", susta ei tarvitse välittää, koska sua ei voi ymmärtää. Vaikka niinhän se ei ole.

Kävin Helsinki tarina klubilla kertomassa tarinan siitä, kuinka menin naimisiin, ja millainen rooli poliisilla oli siinä. Kas kun lapsen isä oli turvapaikanhakija. Paljon on ongelmia ollut, mutta onneksi on ihana lapsi. Pahaltahan se tuntuu olla heittopussi, joka ei voi vaatia oikeuksiaan. 

En tiedä miten paljon tässä on järkeä, mutta avoimen AMK:n journalismiopintojen jälkeen ajattelin tehdä suomen kielen opintoja Jyväskylän yliopistoon (sillä se on halpaa) ja sen jälkeen luovan kirjoittamisen opintoja. Minulla on selkeä tavoite ja haave elämälleni. En aio jäädä epätoivoon peiton alle vaikka minulta äitinä on on viety se arvokkain, mitä minulla on ollut. Lapsella on hyvä siellä missä hän on, mutta minua ei silti tarvitse kohdella huonosti. En edes tiedä, mitä perheelle on kerrottu huostaanoton syyksi. Tähän nykyiseen lastensuojelun ihmiseen minä luotan (, sillä hän on käynyt samanlaisen luovan taidelukion kuin minä ja mies.) 

Lapselle tai äidilleni en ole vielä sanonut, että mies tulee muuttamaan minun luokseni Helsinkiin. Tiedän, että jossain vaiheessa saattaa tulla vastaan tilanne, jossa joudun huokaisemaan, että miksi minulle? Miksi minulle MS-tautia sairastava mies. Mutta juuri nyt se ei haittaa minua. Minussa on tarpeeksi hoitajaa olla sinut sen asian kanssa. Ei voi kun toivoa, että sairaus etenee hitaasti tai ei etenisi ollenkaan. Talvella oli pahenemisvaihe, jolloin puhe puuroutui kokonaan, mutta kuten yleensä, pahenemisvaihe menee ohi ja sen aikaiset oireet katoavat. Uskon, että teatterin- ja draamantutkimusta opiskelleella miehelläni on hyvä olla kanssani, sillä minäkin siitä teatterista jotain tiedän - ja se on ollut elämän tärkein asia minulle jossain vaiheessa elämää. 

Kodissani on vallinnut lähes tarkoituksella epäjärjestys ja kaaos. Kumpikaan, mieheni tai poikani, eivät ole siitä minulle mitään sanoneet. Se oli lähes testi miehelle, joka haluaa asua kanssani, koska yksin on niin ikävä. Mies sanoo, että hänellä on hyvä olla kanssani ja minä olen vastannut sen johtuvan siitä, että MINÄ RAKASTAN HÄNTÄ. Hänen kanssaan on helppo olla. Hän on niin rehellinen itsensä kanssa, sen kanssa mitä hänelle on joskus tapahtunut ja miltä hänestä on joskus tuntunut. HÄN EI PELAA MITÄÄN IHMISSUHDEPELEJÄ. Joskus hän on äreä, mutta minun pitää selittää hänelle vielä se, että se on OK, jos hän on äreä, mutta kiitos ei mielellään minulle, että hän ei vihaa minua tai jotain. 

Läheisyyden kanssa on vähän ehkä ongelmaa, läheisyyttä ei ole. Paitsi viime kerralla, kun kehittelin tavan päästä hänen kainaloonsa. Se tuntui molemmista hyvältä. TV oli päällä ja siinä me oltiin. Pistetään se sairauden ja hämäläisyyden piikkiin.