Olen ilmoittautunut avoimen yliopiston opintoihin. Kävin Helsingin yliopiston kirjastosta lainaamassa ensimmäisen tenttikrijan. Pidän opiskelemisesta, se pitää pään koossa ja on erittäinkin tavoitteellista. Kun mielenterveyshoitajaopinnosta oli mennyt 3/4 minusta tuntui, että osaanko ja pärjäänkö työelämässä. Opinnot jäivät kesken, kun ihmissuhde oli kariutunut ja teatteri kiinnosti paljon, ammatiksi asti ajattelin. 

Filosofiaa kuitenkin opiskelin ja se oli hyvin mielekästä. Se oli yksi haaveista jo peruskoulussa ja lukiossa, mutta en ollut varma, että riittävätkö taidot yliopisto-opintoihin. Nyt ne siis jatkuvat, vaikka Itä-Suomesta tuli kandin paperit, pääaineena filosofia. 

Elämä sujuu nyt paremmin kuin silloin kun lastentuojelun sosionomit tulivat "auttamaan". Akateemisesti opiskelleena minua häiritsi se, että heidän papereissaan ei ollut esim., mitä ja kenen teoriaa he auttamisensa tukena käyttivät. Sosionomit opiskelevat ammattikorkeakoulussa. Käytännön töihin. Ja se toinen heistä neuvoi ihan väärin. Olisi pitänyt lähteä päivystykseen, vaikka lapsi oli tulossa n. 1,5 tunnin kulutta kotiin. Lisäksi sosionomi väitti, että hän ei ollut puhunut, mitä minä sanoin, vaan se oli opiskelija. Nyt hoitoni on terveysasemalla ja se tarkoittaa, että käyn 2 krt / v:ssa labrakokeissa ja terveysasean kautta pääsen takaisin psykiatriselle poliklinikalle - jos on tarve. Elämä on paljon helpompaa näin.
 

Ja elämä on paljon helpoompaa näin, kun asuu yhdessä miehen kanssa, joka tietää teatterista paljon. Rakkaani.