Ensin minulla oli aviomiehenä turvapaikanhakija, siirtolainen, maahanmuuttaja - ja lapsi on suloinen! Nyt minulla on avomiehenä MS-tautia sairastava mies, jonka vammautuminen pahenee koko ajan, hitaasti mutta varmasti. Että en minä ainakaan turvallista ja tasaista elämää itselleni etsi, vaikka onhan tämä elämä nyt sellaista J:n kanssa.  Mutta se tavallinen ja normaali? Sen tavoitan vain sillä, että opiskelen ja minulla on tavoitteita. Nyt tavoitteena on tehdä suomen kielen opinnot ja opettaa / ohjata luovaa kirjoitamista sitten joskus. Tein journalismin opintoja avoimeen yliopistoon, mutta en ole päässyt omalle työpolulla sitä kautta. 

Mies aikoo tavata yksin erään kurssitoverinsa joulukuussa. Naisen. Minua ei haluta sinne. Uskon meneväni sitten sinä aikana Oodiin lukemaan lehtiä (Niin&Näin) ja ehkä yksin kahville. "Treffipäivä" on 4.12., joten katsotaan, mitä mies sanoo sitten, kun se päivä on käsillä. Uskon tämän nykyisen päätöksen johtuvan siitä, että minulla on aika paljon menoja viikolla. Maanantaina mielenterveysyhdistyksen kirjoitusryhmä klo 16.30-19.30, tiistaina toisen yhdystyksen kirjoitusryhmä klo 11-14, keskiviikkona käy lapsi ja torstaina on yhdistyksen teatteripaja klo 11-14. Eivät siis kestä kauaa nuo ryhmät, joissa käyn, mutta tuleehan niihin n. 45-60 min molemmin puolin, joka menee matkoihin. 

Suomen kielen opiskelu on leppoisaa sillä tavalla, että ei mennä syvälle ihmiseen vaan pysytään kielessä. Kieli on jokapäiväinen ilmiö ja kieltä käyttävät kaikki. Suomessa oli tilastokeskuksen mukaan syyskuun lopussa 5 525 487 asukasta. Maailmassa on yli 7,7 mrd. ihmistä. Joten Suomi on pieni kielialue. Minua kiinnostaa se, miten pitää suomi vireänä kielialueena ja ehkä pääsen tekemään käytännön työtä sen puolesta, kun harrastuksenomaisesti kirjoitan kirjaa. Aiemmin tärkeintä oli tarina ja nyt käännytään kielen puoleen. 

Kieli on jotenkin niin itsestään selvä asia. On jotenkin luonnollista, että asiat ovat, kuten ne kielessä on ilmaistu. Mutta on todella paljon asioita, jotka kieli on luonut. Voisi väittää, että moni tieteenala on olemassa vain kielessä. Ilmiöitä kuvataan käsitteillä, jotka on ilmaistu kielen avulla ja itse ilmiö voi ehkä selittyä myös joidenkin muiden sanojen ja käsitteiden avulla. Siksi kieli on tärkeä. Ei vain tieteellisten asioiden kanssa vaan ihan arkipäivässä. Voisin melkein olla sitä mieltä, että elämä on rikkaampaa, kun on tietoinen kielestä. 

Kieli on se suodatin, jonka avulla maailma on läsnä minulle. Vähän Kantia mukaillen, en ole maailmassa, vaan kieli on minussa ja minä sen avulla kosketuksissa maailmaan. Jos en tiedä jonkin asian olevan olemassa, se ei ole. Miten siis päästä kiinni niihin asioihin, joita on, mutta joihin en ole suoraan kosketuksissa? Jo teini-iässä ratkaisu tähän kysymykseen oli se, että luin paljon ja lukemani kirjat sain kirjastosta. Nautin siitä koulussa olemisesta ja lukemisesta. Perhe, jossa elin, oli häiriintynyt alkoholin takia ja koulun järjestys toi järjestyksen ja rutiinit elämään - ja olin hyvä koulussa. Samaan aikaan meidän perheessämme oli isäni ja minun yhteinen teatteriharrastus, josta tahdoin itselleni ammattia, kun näin ammattinäyttelijöiden harjoituksia kesäteatterissa. Ei tullut. 

Kun keskustelen jonkun kanssa, olen ehkä eniten kosketuksissa taaskin kieleen, koska se on väline välissämme. Olen kyllä kohdannut myös todellisia kosketuksia eläviin ihmisiin, mutta normaalisti jäädään vain siihen välineeseen. Marshal McLuhan sanoi, että väline on viesti. Teihinkin olen kosketuksissa välineen (internet) ja kielen välityksellä ja en tiedä teistä mitään, koska kommenttikenttäni pysyvät tyhjinä. Silti on päiviä, että "vuodatus" kertoo blogissani käyneet yli 1 000 ihmistä. Tähän asti olen kirjoittanut puhdistaakseni mieleni, outo nainen, joka elää outoa elämää. Mutta nyt, sairastettuani 13 vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä, alan olla lähellä sitä, mikä on mielestäni normaali. Toki tähän olisi pitänyt saada psykoterapiaa, sillä normaali minun lapsuudessani oli epätavallista, jopa traumaattista (perheväkivalta, isä huusi minulla, käytti terapeuttinaan, pakotti katsomaan mm. seksivideoita, kun olin jotain 12-13-vuotias ehkä muutakin, mutta nämähän ovat joskus vain "kuvitelmia"), mutta psykiatrisen poliklinikan psykologia katsoi, että minun psyykeeni "ei kestä psykoterapiaa" tai "se ei ole sopivaa" minulle.

Olen itsekin tehnyt psykologian aineopinnot yliopistossa ja siellä oli jotain yleisiä asioita erilaisista terapioista. Psykologian opinnot eivät olleet niin mielenkiintoisia kuin olivat sosiologian opinnot. Sillä taas: jos lähestymistapa ongelmiin on sosiologinen, niin ei tarvitse aina mennä niin pitkälle ihmiselle kehittyneeseen psyykeeseen. 

Vanhan psykologian teoriakirjat ovat mielenkiintoisia, olen haalinut niitä itselleni kirjaston vaihtokorista, josta voi ottaa kirjan eikä tarvitse maksaa siitä.