Kielenhuollon tehtäviin menee hirveä määrä aikaa. Tuleehan sieltä toki 4 op., että ihan sopiva määrä. Jotain jää mieleen, kaikki ei mitenkään. Olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta saan opiskella ja silti saan Kelasta sen eläkkeen. Jos tekisin suomen kielen aineopintojen (nyt menossa perusopinnot) jälkeen vielä kirjallisuuden opinnot, minulla olisi pätevyys opettaa suomen kieltä ainakin yläasteella, jos saisin tehdyksi filosofian pro gradun. Mutta mitä hyötyä siitä on, kun mielenterveys tulee jatkollakin olemaan sillä mallilla, että en kestä stressiä menemättä maniaan. Oma arki ja elämänhallinta on yleensä pysynyt koossa, mutta ihmiset ympärillä huomaavat sairauden. Sieltä yrittää silloin kurkistaa pieni hyväksikäytetty tyttö, joka kärsi alkoholismist ja äidin työaddiktiosta - tulevana tiistaina, 18.11.2019 tulee olemaan tasan 50 vuotta, kun isäni pääsi vapaaksi kuritushuoneelta. Yleensä, kun kerron tästä ihmisille, yritän samaan hengenvetoon hyvänä asiana kertoa sen, että sen perästä kun minä olin syntynyt, hän ei enää käynyt vankilassa. Että siinä mielessä tavallisempaa elämää, että olohuoneessa ei isän kanssa juonut alkoholia toisia päihdeongelmaisia - ja että vaikkapa minua ei sitten myöskään myyty seksiä tarjoamaan kenellekään sen vuoksi, että viinaa olisi ollut enemmän. Viinaa oli paljon, koska isän perustama yritys pyöri hyvin. 

Käyn teatteriryhmässä, jonka jäsenistä kaikki ovat olleet jossain hoidossa mielenterveyden takia ja (se EI OLE OMA VIKA) ja eräs toinen kertoi, miten häntä oli hyväksikäytetty lestadiolaisperheessä ja hyväksikäyttäjiä oli muitakin kuin oma perhe ja oma perhe tiesi sen. Dissosiaatiohäiriö. 

Teini-iästä lähtien minun ajatukseni oli, että minä onnistun elämässäni paremmin kuin keskimääräinen ihminen - se, jolla oli onnea perhe-elämässä ja rauhallinen koti. Se, joka ei nähnyt hyvin tehdyn rockkuoren alle, sitä mitä kotona oli. Huoneet täynnä ihmisvirtsaa, pesemättömiä pyykkejä, paljon tyhjiä juotuja viinapulloja - ja vieläkö joku ihmettelee, miksi INHAN VIINAA. Minusta piti tulla julkisuuden henkilö. Se, joka kertoo naistenlehdessä, millaista oli olla lapsi "huonossa perheessä" ja silti onnistua elämässä, paremmin kuin keskimäärin. Nyt se naistenlehden kannessa oleminen ei kiinnosta. 

Kun minusta tehtiin juttu pienen kaupungin paikallislehteen, minä lähdin opiskelemaan viestintää avoimeen yliopistoon. Siitä 15 vuotta eteenpäin ja opiskelin journalismia avoimessa AMK:ssa. En oikein tiedä, miten paljon minun pitäisi opiskella, että olisin opiskellut tarpeeksi. Seuraavat etapit ovat kuitenkin sen kirjallisuuden sijaan suomen kielen aineopintojen jälkeen kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ja haluaisin tehdä sen filosofian pro gradun Tampereen yliopistoon, siellä on kulttuuri- ja taidefilosofiaa, minun alaani. 

----

On tulossa joulu. Odotan sitä jo. Ollaan kaksin avomiehen kanssa. Avomies on todella suloinen. Avomies kysyi, että saatanko olla mustasukkainen ja kerroin, että sellainen tunne ei ole vieras minulle. En kertonut, että hänen mainitsemansa "treffisivun-kumppani-ehdokas-jonka-kanssa-oli-ollut-seksiä-ja-nainen-sitten-jätti-hänet", että otin selvää netistä niin paljon kuin voin tästä henkilöstä. Kaupan kassa (olen minäkin ollut) ja opiskelee ammattiopistossa, että voisi tehdä konttoritöitä. Ja kun pistin netin kuvan niin suurelle kuin pystyin, niin ei "ollut niin kaunis" kuin mitä mies kehui. Se hetki meni sitten ohi jo, kun tuntui kurjalta. Siis oikeastihan minä vihaan tuota ihmistä ja lietson itseeni tunnetta, että minun mieheenihän sinä et koske. 

----

Meillä kotona tänään minä tein avomiehen ohjeiden mukaan vohveleita, taikinan ja sitten paistoin muutaman ja sitten mies tuli paistamaan, kun minä tein kermavaahdon. Lapsi oli viikonloppuvierailulla ja söi myös näitä herkkuja. Rahan kanssa pitää tingata, sitä on vähän. Meillä on liian iso asunto, mutta pienempäänkään ei oikein voi muuttaa, koska lapselle pitää olla oma huone, kun hän käy vierailulla. Vielä ensi vuoden maksan pois opintolainaa 125 € / kk, vuoden 2021 keväällä se on ohi ja minulla on vähän enemmän rahaa käyttöön. Olisin niin toivonut, että saisin tehtyä freelancerinä töitä lehdille, mutta vielä se ei ole onnistunut. Journalismia, suomen kieltä. Mikään opiskelujuttu ei mene hukkaan. Vaikka vuonna 1990 marraskuussa lopetin opiskelun terveydenhuolto-oppilaitoksessa, ei sekään oppi mennyt hukkaan: minusta ei tullut mielenterveyshoitajaa, mutta olen joka viikko useasti tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on häiriötä mielenterveyden kanssa - ja kun peiliiin katson, niin joka päivä. Ja ilman hoitajaopintoja yhdessä oleminen miehen kanssa, jolla on MS-tauti ei olisi niin helppoa. Välillä tuntuu, että se ei välitä, mutta sitten se halaa monta kertaa päivässä ja sitten se välittää ja tulee hyvä olo. Ajattelin vähän kuin meditoiden siinä väiheessa viime viikolla, kun tuntui, että ei välitä, että ajattelen kuten ensimmäisenä päivänä, että en tunne tätä ihmistä ollenkaan. 

Suomen kielen opiskelu on jotenkin niin helpottavaa, että ei tarvitse välittää kuin kielestä. Ei ajatella toisen puolest, ei tuntea toisen puolesta, ei mennä syvälle toisen sisimpään. Ihan vaan olla tässä ja kiinni kielessä, ajatella vain kieltä ja sanoja ja kielen systeemiä. Ja kieli on kuitenkin niin helvetin tärkeä väline ihmiselle. Ihminen on olemassa kielessä, koska suurin osa ajatuksista on kieltä ja sanoja ja ne ohjaavat ihmistä. Mikä siis kohtaamistilanteissa on sosiaalisesti luotua muotoa ja milloin ihmisin oikea sisin on mukana vuorovaikutuksessa? Käyn joka viikko kirjoittamis- ja teatteripajoissa, joiden osallistujat siis todella ovat saaneet diagnoosin ja jotka ovat kohdanneet elämässään enemmän vaikeuksia kuin ihmiset keskimäärin. Näissä vuorovaikutustilanteissa jaetaan syviä asioita. Osa totta ja herkkää, osa pelkkää mielikuvitusta ja fiktiota. 

Jos pääsisin opiskelemaan kulttuuri- ja taidefilosofian syventävät opinnot ja saisin tehdä pro gradututkielman, tekisin sen fiktiosta. Sen jälkeen haluaisin opettaa kirjoittamista. Nämä suomen kielen opinnot vievät siihen suuntaan. Todella paljon vievätkin, enemmän kuin pelkkä pro gradu. 

Jos tekisin loppuun lastentarhanopettajakoulutuksen viimeiset opinnot, tutkisin fiktion avulla kasvattamista. Draama ja varhaiskasvatus oli siis aiheeni ja tein draamapedagogiikan opintoja Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Ne opinnot on aloitettu 1999 ja ne ovat vieläkin kesken, mutta niitä voi tehdä edelleen ja tarvitsee maksaa "vain" 10 € / opintopiste. Minua vaivaa usein ajatus, että en tiedä vielä asioista tarpeeksi, aina pitää yrittää vieälä vähän enemmän. Tämä on ajatus, jonka isäni on onnistunut syöttämään minulle ollessaan isäni.