Entinen aviomies kävi, kun tarvitsi apua KELA:n papereiden kanssa. Kysäisi ja kertoi, että afrikkalainen vaimo ei saa Suomessa rahaa Kelasta. Kyse oli asumistukipäätöksestä ja asumistuen takaisinperinnästä. Jälleen kävi niin, että mies luuli tietävänsä asiat paremmin kuin minä. Mutta annoin valua kuin veden hanhen selästä, että kun ei ole minun asiastani, niin menköön miten hän haluaa. 

Käydessään mies ei sanonut mitään siitä, että meillä oli niin sekaista. Ei toki enää, kun talossa on mies. Mies joka juuri nyt mittaa sängyn pituutta, koska aiomme muuttaa huonekalujen järjestystä. 

Omat kirjat kiinnostavat ja nyt minulla on aikaa tehdä niitä, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä - siis lopun elämäni! En oi hypomanian tai manian vallassa mennä minnekään töihin sillä tavalla, että minulla olisi kuukausipalkka, mitä se olis n. 2500 €, koska se on jo nähty, että kaksisuuntainen mielialahäirö oireilee niin, että se sotkee kaikki sosiaaliset kuviot. Hiljaisesta tarkkailijasta tulee omasta mielestään energinen ideatahdas - ja toisten mielestä ne eivät ehkä ole niin hyvi ideoita. Tuolla "tavallisessa" työelämässä, kuten koulussa tai päiväkodissa,. jonne olen kouluttautunut. 

Minulla on 2 kirjaa, joita kirjotan. Ikää tulee tänä vuonna olemaan 50 vuotta, joten ne jäänevät minun ainoiksi kirjoitkseni. Tietä on vielä pitkälti, että niistä valmista tulisi, mutta matka on mukava. Huomasin eilen, että WORD-ohjelmalla saa toiminnon, jossa miellyttävä-ääninen naisääni lukee tekstin ja sen voi kuunnella luureilla. Ajattelin hommata kaikista halvimman bluetoothkaiuttimen, jotta voin avomiehelle esitellä, mitä olen kirjoittanut. Makaisimme yhdessä sängyssä vierekkäin ja hän antaisi minulle kommentteja. Mies nimittäin sanoi minulle, kun puhuin kirjoittamisestani, että kirjoita sitten ne kirja (2) nopeasti, että hän pääsee sovittamaan niitä. Minusta se on hyvä asia avomiehen sanoa avovaimolle.

Meidän välinen suhde on selvästä muuttunut. En voi olla se "nynneröä", jota kuka tahansa voi potkia, ei mies yritä ns. henkisesti minua potkia, mutta haluan ainakin sanoa minkä värinen se kaappi on, niin että voimme keskustella asiasta, jos en ihan tarkkaan sano sen paikkaa. Voin sanoa: "Se punainen kapistus." Olen ollut taideyhdistyksen teatteripajoissa. Improileminen ja kontaktinotto on jäänyt päälle ja niinpä olen kotonakin vähän ärhäkkä, mutta en tosissani. Olen sanonut miehelle, että nyt en ole ihan tosissani ja toivon, että hän on sen ymmärtänyt. En ole varma haluaisinko takaisin ne päivät, jolloin hän sanoi, että minun kanssni on hyvä olla. Koska nyt en ole varma onko hänen hyvä olla, koska hän äyskii. Ja poika äyskii, koska on teini-ikäinen. Mutta minun on hyvä olla, koska minulla on tekemistä muutenki. On pari käsikirjoitusta ja opintoja (draamakasvatus ja suomen kieli). Opiskeleminen on ollut aina se, mikä on kannatellut ja vienyt elämääni eteenpäin. 

Ei se niin helppoa ole olla parisuhteeessa miehen kanssa, jolla on MS-tauti. Meillä on yhteinen harrastus- ja opiskelupohja teatterin kanssa. Hänellä lukiossa ja yliopistossa, minulla kansanopistossa ja opettamassa kansalaisopistossa. Mutta ne mahdollisuudet, mitä voimme tehdä, kun olemme lähes 50-vuotiaita kumpikin ja emme ole työelämässä. Hän väsyy. Minä voin innostua ja pitää silloin varoa, ettei lupaudu kaikkeen mukaan. On kuin olisin epäkunnossa oleva patteri: välillä liian kuuma, välillä liian kylmä. Toimin mielenterveysyhdistyksessä ja kuntoutujien teatteripajatoiminnassa. Minulle tuli mieleen, että välillä käyttäytymiseni muistuttaa äitini käyttäytymistä, kun hänellä oli väkivaltainen mies, jota hän kuitenkin rakasti. Eikä minun mieheni ole väkivaltainen. Mieheni ei voisi olla väkivaltainen vaikka haluaisi, koska hänellä on MS-tauti.