Välillä minä todella säikähdän, että mitä tästä tulee, kun miehen kunto menee lopulta huonompaan MS-taudin vuoksi. Vielä ei ole sillä tavalla huolta tästä hetkestä, mutta entä tulevaisuus? 

Lapsen kanssa on myös ongelmia, koska sijaisperheestä kerrottiin, että lapsi ei enää syö kunnolla ja jopa laihduttaa. Pituutta on 164 cm ja painoa n. 50 kg ja tahtoisi laihduttaa. Pelätään anoreksiaa. Ja mitä minä voin tehdä tässä hetkessä? Katsoa, että lapsi syö silloin kun on täällä, tehdä lapselle tarpeeksi hyvät ruoat. Hiljaa mielessäni olen ajatellut, että tämä sijaisperhekö se sitten oli apras, mitä yhteiskunta saattoi lapselle tarjota, kun äidillä on psyykkinen sairaus. 

Lastensuojelun sosionomit olivat todella surkeita. Asioiden olisi pitänyt hoitua muutamalla "voimakortilla" ja itselle tärkeisiin asioihin ei voinut pysähtyä. Suoranaista valehteluakin oli, esim. sosiaalityöntekijä kertoi, että sosionomi oli käynyt fb-sivullani ja sosionomi oli ihmeissään, että mistä minä tiesin sen, yritti valehdella, mutta ei pystynyt. Onneksi heidän "auttamisen" aikansa on ohi. Pelkään vain, jos tulee aika, että he "auttavat" taas. Kotipalvelun ihmiset olivat paljon parempia. 

Jotenkin tuntuu, että parasta olisi jos heidän kanssaan saisi itkeä. Mutta kun aina pitää olla niin vahva. 

Toivottavasti lapsen ruokajuttu selvenee.